Nuorisoväkivallan lisääntyminen on vakava yhteiskunnallinen huoli

”15-vuotias poika pahoinpiteli taksikuskin Kirkkonummella”

”13-vuotias tyttö puukotti luokkatoveriaan kesken kotitaloustunnin Helsingissä”

”15-vuotias poika puukotti miestä Oulussa”

 ”17- ja 16-vuotiaita poikia syytetään 14-vuotiaaseen poikaan kohdistuneesta tapon yrityksestä Vantaalla”

Lasten ja nuorten erittäin vakava psyykkinen oireilu ja väkivaltainen käyttäytyminen ovat lisääntyneet voimakkaasti viime vuosina. Erityisen huolestuttavaa on lasten tekemien pahoinpitelyjen räjähdysmäinen lisääntyminen ja alle 15-vuotiaiden väkivaltarikosepäilyjen määrän voimakas kasvu ja tekojen raaistuminen. Nuoret ovat entistä useammin aseistautuneita ja heillä on mukanaan erityisesti teräaseita, äärimmäisissä tapauksissa jopa ampuma-aseita. Väkivaltarikoksia tapahtuu myös aikaisempaa enemmän julkisissa tiloissa ja niihin liittyy äärimmäistä nöyryytystä kuten tapahtumien kuvaamista ja tekojen jakamista sosiaalisen median alustoille. Uudenlaisena huolestuttavana nuorisorikollisuuden muotona näyttäytyy myös jengiväkivalta. Suomeen on syntynyt nuorten katujengejä, joilla on yhteyksiä järjestäytyneen rikollisuuden kanssa.

Vakavasti psyykkisesti ja väkivallalla oireilevat lapset ja nuoret ovat erityisen vahingollisessa ja haavoittuvassa asemassa, sillä palvelujärjestelmässä on aukko näiden lasten suojelemiseksi ja auttamiseksi. Lapsi tai nuori saattaa vaarantaa käytöksellään ja toiminnallaan omaa kasvuaan ja kehitystään niin vakavasti, että arvioitavaksi tulee lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle. Kodin ulkopuolelle sijoittaminen on aivan viimesijaisin toimenpide, jolla pyritään turvaamaan lapsen suotuisa kasvu ja kehitys, mikäli muut keinot eivät ole riittäviä lapsen suojaamiseksi.

Haastavasti ja vakavasti oireilevat lapset ja nuoret päätyvät sijoitetuksi useimmiten lastensuojelulaitoksiin, sillä sijaisperheissä ei ole resursseja tai riittävää osaamista lasten haastavaan käyttäytymiseen vastaamiseksi. Käytöksellään vakavasti oireilevat lapset tarvitsisivat ensisijaisesti kuitenkin intensiivistä psykiatrista hoitoa, mutta palveluiden ruuhkautuneisuus haastaa palveluihin pääsyä. Psykiatriset osastojaksot ovat usein hyvin lyhytkestoisia ja niiden piiriin pääseminen on vaikeaa, joskus jopa mahdotonta. Vaikka lapsi käyttäytyy toistuvasti itsetuhoisesti ja pääsee sen seurauksena osastohoitoon, kotiutetaan hänet useissa tilanteissa jo seuraavana päivänä. Osastojaksot eivät siis hoida tai kuntouta lapsia pitkäkestoisesti, vaan toimivat pitkälti akuutin tilanteen vakauttajana.

On huolestuttavaa, että pienellä joukolla lapsista ja nuorista oireilu on niin vakavaa, ettei heidän hoitonsa kotona, sijaisperheessä tai edes lastensuojelulaitoksessa ole mahdollista. Näiden lasten tilanteet ovat niin vaativia ja monitahoisia, ettei lasten tarpeisiin pystytä vastaamaan nykyisen palvelujärjestelmän keinoin. Nämä lapset päätyvät usein palvelujärjestelmän niin kutsutuiksi kiertolaisiksi ja lapsille koituu lukuisia sijaishuoltopaikan vaihdoksia, mitkä lisäävät heidän turvattomuuden ja juurettomuuden kokemusta entisestään.

On väistämättäkin selvää, että vain harvoin lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle poistaa lapsen vakavaa psyykkistä oireilua ja väkivaltaista käytöstä, vaan rinnalle tarvitaan tiivistä psykiatrian työskentelyä ja moniammatillista yhteistyötä. Lapsiasiavaltuutettu Pekkarinen on nostanut ehdotuksena esiin uudenlaisten hybridiyksiköiden perustamisen, joissa yhdistyisi lastensuojelun sekä lasten- ja nuorisopsykiatrian osaaminen. Hybridiyksiköillä voitaisiin vastata erittäin väkivaltaisesti ja psyykkisesti oireilevien lasten ja nuorten tarpeisiin, joiden tuen tarve on intensiivinen ja monitahoinen.

Lasten ja nuorten väkivaltaisen käytöksen lisääntyminen on vakava yhteiskunnallinen huoli, joka vaatii ripeitä toimenpiteitä. Lasten ja nuorten väkivaltaiseen käytökseen vaikuttaminen edellyttää käytöksen ja toiminnan taustalla vaikuttavien taustatekijöiden ja juurisyiden tunnistamista sekä niihin puuttumista jo varhain palvelujärjestelmän eri vaiheissa. Lasten neuropsykiatristen haasteiden ja käytöshäiriöiden varhaiseen tunnistamiseen tulee panostaa ja heidät tulee seuloa paremmin palvelujärjestelmässämme. Varhainen tunnistaminen edellyttää tiivistä yhteistyötä lasten vanhempien kanssa sekä ammattilaisten osaamisen vahvistamista. Suomessa tarvitaan myös vanhempaa lastensuojelun ja nuorisopsykiatrian välistä yhteistyötä, poliisin ennalta ehkäisevää toimintaa sekä tiivistä viranomaisyhteistyötä.